"Anteeksi"
Sain viikonloppuna todella yllättävän anteeksipyynnön. Tilanteessa, jossa olin täysin rentoutunut ja ajatukset todella kaukana siitä aiheesta, jota tämä anteeksipyyntö koski.
Tämä tapahtuma aiheutti hetkellisen hämmennyksen tunteen, tulin yllätetyksi vähän kuin housut nilkoissa- kuten sanonta kuuluu.
En osannut reagoida tilanteeseen heti, vaan pöllämystyneenä jouduin tovin keräämään itseäni sekä ajatuksiani. Tilanteessa meinasivat puskea vanhan käyttäytymismallit pintaan. Teki mieli mennä piiloon. Lähteä tilanteesta pois. Sain itseni kuitenkin koottua ja kuuntelin tämän henkilön sanoja kuumeisesti miettien, että mitä minun kuuluu tähän vastata.
Anteeksipyyntö koski sellaista asiaa, joka on jättänyt minuun ikuiset traumat ja erittäin syvät arvet. Asiaa, joka on muovannut minun persoonaa ja ollut taakkana koko elämäni.
Anteeksipyytäjä oli koulukiusaaja ylä- asteelta. En rehellisesti heti tunnistanut häntä, enkä saa hänen nimeään päähäni vieläkään. Näillä ei toki ole mitään merkitystä, mutta tajusin tämän seikan jotenkin selkeänä. Ihminen joka on omilla teoillaan aiheuttanut niin paljon pahaa, ja minä en edes tunnistanut tätä. Toki hän kuului isompaan porukkaan jonka kiusan kohteena olin, mutta kuitenkin.
Siinä hetkessä en tuntenut mitään. En helpotusta, en surua, en vihaa. Ainoa mitä ajattelin oli hetken kiusallisuus. Osasin oikeastaan vain sanoa kiitos ja että tällä hetkellä kaikki on hyvin. Oletin, että tämä anteeksipyytäjä kaipasi näitä sanoja. Tilanteen jälkeen mieheni kysyi kuka tämä henkilö oli ja mitä asiaa hänellä oli. Selitin asian ja hän halasi minua sanoen että "olipa hienoa" tai jotain tämän kaltaista.
Jäin miettimään tätä tilannetta ja annoin seuraavana päivänä itselleni luvan elää tämän hetken uudestaan ja kohdata sen tuomat tunteet. Yllätyin siitä, miltä minusta tuntui.
En pystynyt tälle ihmiselle sanomaan "saat anteeksi". Rehellisesti en halunnut sanoa niin, koska en tiedä olisinko tarkoittanut sitä. Koin ylä- asteen varmasti yhtenä elämäni traumatisoivampana ajanjaksona. En olisi selvinnyt siitä ilman parasta ystävääni, joka eli rinnallani koko tämän kiusaamishelvetin. Viikonlopun tapahtuman aikaan hän seisoi selkäni takana oman miehensä kanssa, ja tunsin sen turvan joka hänen läsnäolostaan huokui.
Mutta takaisin siihen tunteeseen. Tunsin tyhjyyttä. Ehkä jopa hieman välinpitämättömyyttä. En ole koskaan odottanut minkäänlaista anteeksipyyntöä kiusaajiltani, miksi olisinkaan. Ehkä siksi tämä tapahtuma sai aikaan tämän mitäänsanomattoman tunteen. Olen käsitellyt koulukiusaamisen aiheuttamaa häpeää ja pelkoa oikeastaan koko aikuisikäni. Nämä tunteet ovat kulkeneet mukanani ja aiheuttaneet paljon pahaa. Olen puhunut kiusaamisesta terapiassa ja itsenäisesti työstänyt negatiivisia ajatuksia. Olen koko ajan taistellut katkeruutta vastaan ja onnistunut siinä mielestäni hyvin.
Pidän siis tätä laimeaa reaktiotani jonkinlaisena henkilökohtaisena voittona. Olisin voinut sanoa "annan anteeksi". Tiedän sen nyt sydämessäni, kun olen asiaa tutkaillut muutaman päivän. Mutta vaikka olen antanut anteeksi, minä en unohda koskaan. Minun ei tarvitse unohtaa. Kannan sitä kolmen vuoden piinaa syvällä sisälläni, annan itselleni toisinaan luvan tuntea sen aiheuttamia pimeitä tunteita ja ajatella siihen kaikkeen liittyviä ajatuksia, mutta päästän niistä irti hetken päästä. Tiedostan, että ne ovat osa minua, ne ovat menneisyyttä ja en eivät enää voi minua haavoittaa. Minä osaan elää niiden muistojen ja tunteiden kanssa. Annan niiden tulla, mutta päästän ne myös menemään. En enää elä niiden kautta, enkä anna niiden määrittää minua tänä päivänä.
Minä olen parantunut mitä tulee tähän osaan historiaani.