Kerran kuljettu tie

Puhuin eilen masennuksesta sairautena. Jossain kohtaa olen ymmärtänyt, että masennus on kuin mikä tahansa krooninen fyysinen sairaus, se saattaa olla ajoittain remissiossa ja jokin saattaa laukaista sen aktiiviseksi.

Kuten fyysisien sairauksien kohdalla, myös masennuksen uusiutumista voi omalla toiminnallaan pyrkiä estämään. Fyysisien sairauksien puolella voit lääkehoidon lisäksi tehdä valintoja esimerkiksi panostamalla parempaan ruokaan tai painonhallintaan, masennuksen kanssa työ on usein psyykkisellä puolella tehtävää. Itsetutkiskelu, minäkuvan määrittäminen, sairauden hyväksyminen sekä itsetuntemus ovat olleet ne omat lääkkeet elämässä masennuksen kanssa. 

Masennus uusiutuu todennäköisemmin aina helpommin mitä useammin sen sairastaa. Koska olen saanut vaikean masennuksen diagnoosin kaksi kertaa elämässäni, olen opetellut hyväksymään tämän faktan. Kovin helppoa tuota ei ole ollut prosessoida, mutta lopulta sain rauhan tämän asian suhteen. Asian kanssa tulin sinuiksi oikeastaan vasta toisen terapiakierrokseni aikana. Elin jonkinlaista identiteettikriisiä ja kognitiivisen käyttäytymisterapian kautta lähdettiin terapeuttini kanssa kokoamaan pienistä palasista sitä Uudempaa minää. Etsittiin sopivaa terapiamuotoa, uusia tapoja toimia, parempia malleja ajatella sekä lempeämpää ja armollisempaa tapaa minäpuheeseen.

Kun psykoterapiassani vuosia sitten koitti se "parantumisen hetki", ei kukaan kertonut minulle, että minä en tule valmiiksi tai parannu sairaudestani nappia painamalla. Kukaan ei kertonut, että mitä todennäköisemmin sairastun uudelleen, ja mahdollisesti vielä vaikeampaan masennuksen muotoon. 

Olen kirjoittanut ajatuksiani tästä aiheesta.

" 23.1.2018 

Muistan sen kuin eilisen, kun kävelin kotiin terapeuttini vastaanotolta ja mieleeni tuli täysin uusi tunne. Kuin harteilta olisi nostettu valtava kivikuorma. Kuvaus on kliseinen, mutta muulla tavalla on tuota tuntemusta mahdoton kuvata. Sen jälkeen olin kuin syntynyt uudelleen. Sain takaisin osan kadonnutta itseluottamustani, vapauduin pelosta tavata uusia ihmisiä, käsitin olevani sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Ymmärsin myös, että olin ollut jonkinlaisessa lukossa tuohon saakka, mutta koska en omannut vertailukohtaa, en voinut käsittää jonkin olevan pielessä.

Kävin tuolloin läpi psykoterapian. Ensimmäiset kaksi vuotta tapasin terapeuttiani kahdesti viikossa, ja kolmantena vuotena tapasimme kerran viikossa. Ei ollut helppoa päälle kaksikymppisenä naisenalkuna lähteä purkamaan omaa elämäänsä täysin tuntemattomalle vanhemmalle miehelle. Ei tosiaan. Ensimmäiset käyntikertani muistan istuneeni tuolin reunalla kuin valpas peura, jatkuvasti valmiina pinkaisemaan karkuun. Mutta tuosta tuolista ja pienestä vastaanottotilasta tuli mun turvasatama.

Noiden vuosien aikana johdattelin terapeuttini läpi siihenastisen elämäni. Kerroin asioita, joita en olisi koskaan uskonut sanovani ääneen. Kerroin perheväkivallasta, alkoholismista, turvattomuudesta, isän menetyksestä, pelosta, tarpeesta olla huomaamaton ja vaivaton. Puhuttiin lapsuudesta, tai siitä mitä siitä saatoin muistaa. Olin jossain kohtaa teini- ikääni tajunnut, että se ei ole normaalia, että et muista omasta lapsuudestasi juuri mitään. Tuohon saakka olin luullut, että ei kukaan muista, ettei kuulukaan muistaa. Terapiassa tajusin sen, että olen sulkenut traumaattiset kokemukset mieleni sopukoihin, suojellakseni itseäni.

Mutta puhutaan niistä psykoterapian jälkeisistä hyvistä vuosista. Mun elämäni alkamisesta. Noina vuosina tapasin tulevan aviomieheni, pääsin etenemään työelämässä, solmin uusia ihmissuhteita, löysin oman identiteettini, opin hyväksymään menneisyyteni ja koitin parhaani mukaan kertoa samassa jamassa oleville ihmisille, että masennuksesta voi selvitä. Olin suorastaan puhjennut kukkaan. Nautin kaikesta ympärilläni, olin kuin jonkin huumeen vaikutuksen alaisena.

Mun oli vaikea käsittää sitä, että olin voinut elää elämääni siten, kuten elin ennen terapiaa. Mutta kuten todettu, en tiennyt muusta, joten miten olisinkaan voinut osata tavoitella toisenlaista. En osaa sanoa tarkkaan, mikä tuolloin laukaisi masennuksen, toisaalta luulen sen olevan monien asioiden summa. Pieleen mennyt tärkeä ihmissuhde, vuosia kestänyt epävarmuus ja ahdistus, muistot koulukiusaamisesta. Yksinkertaisesti taakka tuli liian painavaksi kantaa yksin. Yhtenä pakkasiltana koiran kanssa iltalenkillä ajattelin, että päästäisin koiran irti ja jäisin hankeen makaamaan. Nukkuisin siihen, ikiuneen. En olisi enää taakaksi läheisilleni, lopettaisin sen pahan olon, jota olin tuntenut jo niin pitkään. Kuolemaa en pelännyt, pikemminkin se on aina ollut mulle vaihtoehto muiden joukossa.

En kuitenkaan toteuttanut tuota ajatusta. Sen sijaan soitin äidilleni ja kerroin asiasta. Äiti järjesti paikalle ihmisen meidän perhepiiristä, joka saapui mun luokse ja sanoi että pakkaa itsesi ja koira autoon, nyt mennään. Se ilta oli jonkinlainen käännekohta mun elämässä, yksi niistä monista. Siitä käynnistyi prosessi, jonka aikana tämä henkilö auttoi mua hankkiutumaan tarvitsemani avun piiriin. Hän tuli myös itse mun elämään tiiviimmin mukaan, ja siitä olen aina kiittänyt jotain korkeimpia voimia. (Olen sairauteni kautta saanut kokea myös paljon hyvää, ja tämä ihminen on yksi niistä mun elämäni vaikuttajista, jotka ansaitsevat myöhemmin ihan oman lukunsa kiitoksineen).

Noiden terapiaa seuranneiden hyvien vuosien jälkeen tuntui täysin epäoikeudenmukaiselta sairastua masennukseen uudelleen. Kun sen diagnoosin sain työterveyslääkäriltä, tuntui kuin mun keuhkoista olisi lyöty ilmat pihalle. Ja mä itkin. Mä itkin sellaista huutoitkua siinä lääkärin penkissä. Itkin, kun tajusin että tästä se taistelu taas alkaa. Taas pitäisi jotenkin pystyä löytämään se kadonnut valo tunnelin päästä. Mä muserruin täysin."