Kulissien takana

8.3.2021"Mulla on tukka kiinni kumilenkillä. Valitsin sentään valkoisen, että olis jotenkin huomaamaton. Ihanaa huomata, että voin tehdä tällaisia asioita, täysin sen kontrolloimisen tarpeen ulkopuolella. Ei aina tarvi olla viimeisen päälle. Joskus riittää, että on vähän sinnepäin."

Kontrollin säilyttämisen tarve. Se on ollut mulla hallitsevassa asemassa läpi mun elämäni. Siitä saakka, kun itse pystyin asioihini vaikuttamaan, mä olen myös vaikuttanut. Luonut itselleni ne toimintatavat, turvakehikot, joiden tiukan otteen sisällä olen elänyt. Elämä tässä tilassa, jossa näkymättömät raja- aidat ovat olleet joustamattomat on ollut elämää, josta olen selvinnyt. Kun kaikki muu on ollut epävarmaa ja pelottavaa, on tämä itse itselleni rakentama kulissi tuonut turvaa ja lohtua. Kun lapsuudesta ja nuoruudesta puuttui perusturva, tein itselleni korvikkeen tälle puutteelle, ainoalla osaamallani tavalla.

Tätä asiaa on hyvin vaikea avata sellaiselle henkilölle, jolla tuo perusturva on ollut olemassa. On vaikea selittää, miksi omalla käytöksellä tekee itselleen hallaa. Muistan hyvin, kun tämä samainen henkilö joka auttoi mut avun piiriin ensimmäisen kerran sairastuttuani, tokaisi mun luo tullessaan, että täällä näyttää siltä, kuin kukaan ei asuisi täällä. Koti jossa kaikki oli aina paikallaan ja missä pölyhiukkasia sai etsiä suurennuslasilla- se oli yksi mun keino säilyttää kontrolli. Kun työpäivän jälkeen pääsin kotiin "turvaan", tarvitsin ympäristön missä mikään ei horjuttanut mun mieltä. Steriili, kliininen ja moitteeton. Kun kaikki muu myrskysi ja päivästä ja ihmisistä selviäminen oli vienyt kaikki voimat, pystyin tässä ympäristössä laskemaan suojukseni ja rentoutumaan edes jotenkin.

Tämä samainen kontrolli on ulottunut myös omaan itseen. Olen aina ollut tarkka siitä, miltä näytän ulospäin. Mun suojus on ollut laitettu ja erittäin tiptop ulkoinen olemus. Ajattelin, että jos joskus lähtisin ilman meikkiä jonnekin, tarjoaisin suoran aseen itseni haavoittamiseen. Mitä jos joku kommentoisi meikitöntä ulkonäköäni jotenkin pahasti, tai mikä pahempaa, jos hän näkisi paljaan ulkokuoren läpi mun sisälle, sinne myrskyyn ja pimeään joka siellä vallitsi. Halusin meikillä tehdä itseni mahdottomaksi tulkita, halusin saada edes jonkinlaisen näennäisen itsetunnon, jolla voisin suojella itseäni. Nyt kun kirjoitan näitä sanoja, tunnen syvää surua ja itsemyötätuntoa, mutta yhä edelleen huomaan toisinaan sortuvani tähän samaan toimintamalliin. Kun elämässä on stressiä ja painetta, on kauppaan lähteminen ilman laittautumista vaikeaa. Tällöin yritän tehdä mielessäni pesäeroa menneen ja nykyhetken välille. Pysähtyä toviksi ja juurruttaa itseäni tähän hetkeen. Kertoa itselleni, että kaikki on hyvin tässä ja nyt, että enää mun ei tarvitse antautua pelolle. Että nyt mulla on muut, paremmat keinot käsitellä näitä tunteita, eikä mun tarvitse mennä valheellisen suojuksen taakse piiloon.

Tuttuun ja turvalliseen on siis helppo palata, vaikka sillä tekisi itselleen pahaa. Hetkessä ei myöskään näitä haitallisia toimintamalleja muuteta, itselläni se on ottanut kaksi pidempää terapiaa sekä melko suuren identiteettikriisin. Ja vieläkin mä opettelen. Enää en kotiin tullessani asettele ulkotakkia juuri sille tarkoitetulle paikalle kaappiin, ja sukatkin saattaa jäädä lattialle. Olen saanut valtavasti lisää värejä elämääni, kokemuksia ja tunteita, kun olen opetellut astumaan pois omasta turvallisuuden kehikostani. On pelottanut, välillä olen ollut täysin varma siitä, että en pysty tai uskalla, mutta lopulta elämä on kantanut, luotto omiin jalkoihin kasvanut ja elämän merkityksellisyys on alkanut avautua. Ja se sisäinen rauha- se on jotain mitä vaalin ja arvostan.

Pelosta voi olla vaikea päästää irti, kun siihen on tottunut. Pelosta ja ahdistuksesta tulee se tuttu ja turvallinen. Vähän kuten stressiin ja jatkuvaan henkiseen huonoon oloonkin, siitä tunteesta tulee uusi normaali. Ja mikä onkaan pelottavampaa, kuin poistua sieltä turvalliselta alueelta. Mä olen ottanut useita harjoitus askeleita pois kaiken kontrolloimisen tarpeesta. Haparoiden, kaatuen ja horjuen, mutta lopulta siinä onnistuen. Joskus kirjoitin lauseen "Vasta silloin kun on valmis luopumaan kaikesta, voi todella saavuttaa kaiken". Ja sitten, yhtenä keväisenä päivänä mä päästin kaikki narut tippumaan käsistäni. Olin täysin lamaantunut kaksi päivää. Pakkoajatukset mun päässä saivat mut täydellisen kauhun valtaan. Makasin kotona pimeässä ja ajattelin että nyt tästä tilanteesta ei ole enää ulospääsyä. Kunnes aloin ajatella toisin. Aloin järjestää asioita yksi asia kerrallaan. Tein kaiken mihin itse pystyin vaikuttamaan, ja luotin, että taustalla muut tahot hoitaisivat heille kuuluvat. Luotin siihen, että jollain tavalla asiat järjestyvät. Ja ne järjestyivät. Juuri siinä hetkessä sain sen kaipaamani vahvistuksen, että uudet toimintamallit voivat toimia, kunhan luotan niihin. Se tunne oli uskomaton. Siinä hetkessä varmaan uskalsin lopultakin hellittää niistä vuosia kireällä pitämistäni suitsista. Ja yhtäkkiä oli taas paljon helpompi hengittää.