Rakkauden amatööri

Kun aloin opiskella psyykkistä valmennusta, meidän ensimmäinen tehtävä oli asettaa itselle tavoite. Tiesin epämääräisesti, mihin elämän osa- alueeseen tahdon tuon oman tavoitteeni liittyvän, mutta en osannut sanoittaa sitä konkreettisiksi sanoiksi. Tai ehkä osasin, mutta pelkäsin. Painin asian kanssa pitkään, ja tavoitteen miettiminen sain aikaan monenlaisia tunnereaktioita. Opiskelujen päättymisestä on pian vuosi, ja nyt koen että olen valmis tuomaan tavoitteeni päivänvaloon.

Tajusin että oma identiteettini oli täysin hukassa mitä tuli parisuhteisiin. Oli ollut jo monta vuotta. Avioeroni jälkeen palasin tuttuun ja turvalliseen yksinoloon. Tilanteeseen, jossa olin vastuussa vain itsestäni, jolloin pystyin itse sanelemaan elämäni kulun ja määrittämään tilanteet joihin osallistuin sekä ihmiset joiden kanssa vietin aikaa. Yksinolon minä osasin. Olin asunut yksin koko ikäni kotoa muuttamisen jälkeen ennen kuin tapasin entisen mieheni. En koskaan tuntenut suurta tarvetta asua jonkun kanssa yhdessä, ja jos totta puhutaan, niin parisuhteeni olivat myös olleet vähän sitä sun tätä.

Parisuhteen malli oli ollut kiero jo lapsuudesta saakka. Perinteinen perhemalli oli asia, mitä olin nähnyt vain kavereiden kotona. Sen sijaan tiesin mitä pitää tehdä, kun kotona riitely alkaa. Tiesin milloin piti sukeltaa omaan mielikuvitusmaailmaan ja olla hiljaa. Tiesin mitä on pelko ja epävarmuus. Tiesin myös, miltä tuntuu kun oma isä hylkää. Hylätyksi tulemisen pelko olikin ollut läsnä koko elämäni. Olin parisuhteissa omistushaluinen sekä läheisriippuvainen. Ajattelin, että kontrollin kautta saan turvallisuuden tunteen, vaikka tällä tavalla ajoin toisen aina vain kauemmas. En myöskään osannut ilmaista itseäni enkä kertoa mistä toimintani ja reaktioni tilanteisiin johtuivat. Olin todella mustasukkainen ja ahdistunut. Valitsin miehiä, joita en koskaan voinut saada. Olin myös toinen nainen- sekin kaava opittu lapsuudesta. Voin todella huonosti parisuhteissani ja kipuilin käsittämättä miten asioita voisi korjata.

Psykoterapiassa ei koskaan sivuttu parisuhteita. Olisi pitänyt. Tosin siihen aikaan oli niin paljon muutakin korjattavaa, että toimiva parisuhdemalli ei ollut opettelulistalla kärkikolmikossa. Toki itseäni oppimalla opin myös siitä, millaisen ihmisen voisin rinnalleni toivoa, mutta en osannut toteuttaa asioita käytännössä. Olin luonut jonkinlaisen malliparisuhteen lukemieni rakkausromaanien perusteella, ja tätä tavoittelin kiivaasti avioliitossani. En kuitenkaan käsittänyt, että ilman kommunikaatiota ei toinen voi tietää mitä minä tahdon tai toivon. 

Olen työstänyt ajatusta parisuhteesta nyt lähes neljä vuotta. Luulen, että alan pikkuhiljaa ymmärtää, mistä siinä on kyse. Tai ainakin tunnen itseäni ja omia tarpeitani paremmin, mitä tulee tähän kahden ihmisen kauppaan. Olen ollut luonteeltani miellyttäjä. Olen hakenut sitä turvallisuuden tunnetta, ja kun olen sen saavuttanut, en olekaan osannut elää siinä. Olen itse tietoisesti sabotoinut suhteita, jotta pääsisin siihen "tuttuun ja turvalliseen" epätietoisuuden sekä pelon tilaan. Koska niihin minulla on keinot selvitä, niihin minä olen tottunut. Tämän asian oivaltaminen oli yksi suurimmista onnistumisista, mitä olen kokenut tällä tiellä.

Toinen asia on usko siihen, että minä kelpaan sellaisena kuin olen. Että ei tarvitse yrittää muuttua sellaiseksi, millaisen ihmisen luulen toisen haluavan. Että ei tarvitse mukautua tai olla jatkuvasti tuntosarvet pystyssä toisen jokaista äänenpainoa ja mikroilmettä tulkiten. Pitää pystyä luottamaan siihen, että mikäli minä en historiani kanssa kelpaa toiselle, ei meitä ole tarkoitettu olemaan yhdessä.

Parisuhteessa en kaipaa mitään jatkuvaa ilotulitusta tai seikkailua. Tahtoisin tavallista, hyvää arkea. Tasaista elämää. Sellaista, jossa eletään yhdessä ja kunnioitetaan toinen toista. Tahtoisin suhteen, jossa puhutaan kaikesta. Myös niistä asioista, jotka ovat vaikeita. Tahtoisin rinnalleni kumppanin, jonka kanssa saisin kasvaa ihmisenä ja jolle voisin kertoa ne suurimmat pelkoni ilman että hän kääntää minulle selän. Sellaisen ihmisen, jonka edessä voisin kerrankin olla herkkä ja haavoittuva. Jolle voisin sanoa "Pidä musta huolta".

Edellä mainitut asiat ovat monelle varmasti niitä itsestään selviä. Minulle ne ovat olleet ennen viime aikoja täysin vieraita.

Tällä hetkellä olen opettelemassa täysin uudenlaisia käyttäytymismalleja mitä tulee parisuhteeseen. Nyt tilanne on kuitenkin erilainen kuin ennen. Tunnistan tilanteet, joissa menen lukkoon ja alan noudattaa tiettyä kaavaa, ja osaan katkaista tuon kierteen. En sano, että se on helppoa, mutta nyt sentään tiedän mistä reaktiot johtuvat ja kuinka voin taistella niitä vastan. Ja ennen kaikkea osaan ja uskallan sanoa ääneen, miksi toimin miten toimin. Ensin se hävetti äärettömästi. Vaikkapa kertoa toiselle, miksi menin täysin lukkoon eron hetkellä aina sunnuntaisin, kun yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen kumpikin palasi omiin koteihin. Lapsena isällä vietetyt viikonloput päättyivät aina sunnuntaisin ja joka kerta sain pelätä, näkisinkö isää enää koskaan. Minusta tuli nykyhetkessä taas se pieni tyttö, joka olisi halunnut sanoa isälle että "älä mene", mutta lupaa tähän ei ollut. Piti olla vahva ja itsenäinen. Piti pärjätä. Piti asetella kasvoille se reippaan tytön naamari.

Mutta kun osasin ja uskalsin kertoa tämän ääneen, niin tunne menneisyydestä pieneni. Tein itselleni selväksi, että nyt olen tässä hetkessä, historia ei aina toista itseään. Että ei ole mitään hätää. Ja uskokaa tai älkää, tämä helpotti.

Tiedän, että edessä on vielä esteitä, ja että jokin tilanne tai tunne voi laukaista vanhan trauman. Näihin en voi mitenkään ennalta valmistautua, ainoastaan luottaa siihen, että nykyisillä, paremmilla, toimintamalleillani sekä resilienssilläni voin päästä näiden tilanteiden herraksi. Ja että heti ensiyrittämällä en välttämättä onnistu, mutta suunta on oikea. Ja että pitää uskaltaa puhua ja kertoa. Luottaa siihen kun toinen sanoo: "Kiitos kun kerroit, nyt tunnen sua taas vähän paremmin". Voisiko parempia sanoja toivoa?