Supersankarin viitta

Mun harteilla on ollut pienestä tytöstä lähtien supersankarin viitta. Voisi ajatella, että tuo viitta on hyvä ja positiivinen asia, mutta se on vähän kuin kaksiteräinen miekka- se on suojellut ja sitten se on myös tehnyt mut joksikin muuksi, mikä mä en oikeasti ole.

Olen aikaisemmin elämässäni esiintynyt varsinkin miessuhteissa supernaisena, sellaisena, joka pärjää itse, ei tarvitse apua ja on tottunut hoitamaan asiat itse. Olen reippaudellani johtanut harhaan, eniten kuitenkin itseäni. Puin tuon supernaisen viitan harteilleni jo pienenä. Ajattelin, että jos olen aina mahdollisimman helppo lapsi, kuuliainen ja kiltti, niin isä ei lähde ja rakastaa mua vähintään yhtä paljon, kuin uutta perhettä. Halusin myös helpon lapsen roolissa kuormittaa mahdollisimman vähän äitiä, joka oli jo mielestäni saanut kestää ihan tarpeeksi.

Vasta ihan vähän aikaa sitten käsitin, että vaikka tuo supernaisen rooli ei saanut isää rakastamaan mua, tai pysymään mun elämässä, niin mä pidin viitan harteillani. En osannut enää aikuisuuden kynnyksellä päästää viitan reunoista irti, ja kääriydyin siihen kuin lapsi turvariepuun. Pidin hymyn sitkeästi kasvoillani ja näyttelin urheaa, varsinkin niinä hetkinä, kun sattui kaikista eniten. Samalla hukkasin itseni tuon viitan alle. Tein itsestäni näkymättömän todellisten tarpeideni suhteen.

 
Tulin myös läheisriippuvaiseksi. Takerruin poikaystäviin ja pelkäsin kuollakseni, että mut hylätään. Omalla käytökselläni ajoin kerta toisensa jälkeen miehet pois luotani. Kärsin itsekin omasta toiminnastani, mutta mulla ei ollut keinoja käsitellä asiaa millään tavalla. Alussa uuden ihmisen kanssa kaikki meni hyvin, olin oma huoleton itseni ja usein tämä pärjäävän naisen leima sai miehet kiintymään muhun. Mutta kun omat tunteet syveni toista kohtaan, aloin panikoida ja hätäillä. Usein aloin myös omalla käytökselläni työntää toista pois, jotta olisin itse se jätetty, koska se oli tilanne mihin olin tottunut.
Avioeron jälkeen aloin pikkuhiljaa käsitellä tätä traumaa. Olin siirtänyt ja siirtänyt asian läpikäyntiä mielessäni, mutta aloin myös käsittää, että edessä se on halusin tai en. Aloitin siitä, että puhuin ystävilleni tästä. Hylätyksi tulemisen pelosta. Siitä, että tahtoisin joskus sanoa jollekin miehelle "pidä musta huolta". En ole kertaakaan sanonut noita sanoja missään parisuhteessa toiselle. Tajusin, että elämä supersankarin viitan alla oli saanut mun identiteetin täysin vääristyneeksi mitä tulee tähän elämän osa- alueeseen.

 
Olen kokenut kovia mitä tulee parisuhteisiin. Mutta olen onnekseni myös tavannut niitä hyviä miehiä, joiden kanssa kuitenkin olen suhteet ajanut päätökseen puhtaasti tämän oman traumani ansiosta. On äärettömän vaikeaa myös tällä saralla päästää irti tutusta käytösmallista, jota on toteuttanut aina lapsuudesta saakka. Tämä on ollut, ja on edelleenkin, itselleni se suurin prosessi oman eheytymiseni tiellä. Oppia se ajatus, että mä voin kelvata juuri tällaisena kuin olen, kaikkien arpieni ja menneisyyden haamujen kanssa. Että mä voin löytää ihmisen, jolle saan turvallisesti kertoa mitä mulle on tapahtunut, osoittaa että olen herkkä ja haavoittuva, enkä suinkaan se reipas ja supersankarin viitalla varustettu nainen, jota mikään kolhu ei murra.

 
On aika luopua viitasta, tulla nähdyksi sellaisena kuin mä oikeasti olen. On aika sanoa sille pikkutytölle mun sisällä, että vaikka isä jätti mut, niin kaikki miehet eivät sitä tee. On myös tullut se hetki, jolloin pitää käsittää, että herkkyys ei ole vika, vaan vahvuus. Rakas ystäväni sanoi tänään hyvin viestissään "Mitä enemmän olen auki niin sitä lähemmäs ihmiset tulee". Tämä ajatus mielessäni lähden valloittamaan taas yhtä menneisyyteni vuorista.