Uudempi Minä
Eli kertomus siitä, miten löysin liikunnan osaksi omaa elämää.
Liikunta ei ole koskaan ollut minulle millään tasolla luonteenomaista tekemistä. Tähän on monta syytä, suurimpina varmasti kouluaikojen liikuntatunnit, joissa opettajat suosivat automaattisesti niitä oppilaita, jotka aktiivisesti harrastivat jotakin liikuntamuotoa. Muut olivat niin sanotusti "perusoppilaita", joihin ei kannattanut sen enempää panostaa, kuin vain sen pakollisen oppimäärän verran. Toinen suuri syy omaan liikuntapelkooni juontaa juurensa ylä- asteen ajoilta, jolloin samassa liikuntaryhmässä olivat pahimmat koulukiusaajani. Nuo tunnit olivat itselle pelkkää suurta ahdistusta ja tuskaa. Liikunta sinänsä olisi varmasti ollut ihan mielekästä, mutta nämä kiusaajani löivät ikuisen pelon leiman liikuntaa kohtaan. Ja ihmismieli sekä keho, ne eivät ihan hevillä unohda.
Kun jäin edellisestä työstäni työuupumuksen ja lopulta loppuunpalamisen sekä vakavan masennuksen vuoksi pitkälle sairaslomalle syksyllä 2017, en harrastanut liikuntaa missään muodossa. Koiran kanssa kävin kävelyillä, se oli ainoa vakituinen liikuntamuotoni. Sisareni on ollut liikunta- alalla koko ikänsä, pitänyt erilaisia ryhmäliikuntatunteja ja lopulta päätyi kuntosaliyrittäjäksi heidän muutettuaan takaisin Hämeenlinnaan. Itselleni tätä kipinää ei ole koskaan tarttunut, yllä mainituista syistä. Joskus siskoni asuessa Helsingissä kävin hänen ohjaamillaan sisäpyöräilytunneilla, ja se onkin ainoa ryhmäliikuntamuoto, jonka olen tuntenut edes jollain tavalla omakseni.
Sairaslomalle jäätyäni aloin kirjoittamaan itselleni blogia, ja alla oleva teksti kertoo mielestäni melko hyvin sen, miten itse lopulta löysin liikunnan ja kaikki sen positiiviset vaikutukset. Teksti on muokkaamaton, kirjoitettu reilu vuosi sairaslomalle jäämisen jälkeen.
"14.11.2018
Vuosi sitten olin töissä salilla siksi, koska en ollut osannut sanoa ei sisarelleni, joka lähti perheineen jenkkeihin lomalle. Olin tunnontuskissani lupautunut tekemään muutaman illan salilla, vaikka pelotti, ahdisti, väsytti ja v...tti. Miksi en osaa sanoa ei? Miksi mun pitää aina olla se myötäilevä pikkusisko?
Tiskin takana mietin aina, että en IKINÄ, siis ikinä lähde itse treenaamaan. Pelkkä ajatus oli jo niin vastenmielinen, ja mietin, että kunpa kukaan ei kysyisi mitään mistään laitteesta. En halua jalallani astua salin puolelle. Pysyin linnakkeessani tiskin takana turvassa, osasin hädin tuskin käyttää asiakasrekisteriä tai kassakonetta.
Sisko palasi reissusta ja löysin elämääni ystävän lapsuudesta. Jaettiin kokemuksia siitä, miten oltiin koettu väkivalta, alkoholi, pelot. Miten oltiin selviydytty. Minne elämä oli meitä kuljettanut, ja mitä polkua. Ystävälleni oli sattunut kesätöissä vakava onnettomuus, jossa oli käytännössä saanut polvensa toimintakyvyttömäksi. Hän kysyi, olisiko mahdollista, että hän tulisi siskon salille tekemään kuntouttavaa harjoittelua, ja josko mahdollisesti lähtisin kaveriksi. Lupasin lähteä, koska ystäväähän ei pulaan jätetä.
Meidän ensimmäiset treenikerrat oli hapuilevia, ja tunsin jatkuvasti olevani väärässä paikassa. Muistan kuitenkin kannustaneeni ystävääni, ja tunsin jonkinlaisen motivaation kasvavan mielessäni. Aikaa kului, treenikerrat kasvoivat, tajusin, että saan muuta ajateltavaa salilla ollessani. Masennuksen aiheuttama väsymys oli jatkuvaa, mutta salilla treenatessani sain aikaan erilaisen väsymyksen tunteen, samalla tunsin myös olevani edes jollain tapaa elämän syrjässä kiinni. Aloin käymään treenaamassa myös ilman ystävääni, tosin kuulokkeet visusti korvilla ja vain omaan tekemiseeni keskittyen. Pelkäsin edelleen, miltä näytän, ja pysyttelin ainoastaan laitteiden parissa, vapaapainoalueelle katselin vain kaihoten.
Kuukaudet kului, sisko sai mut houkuteltua kuin ihmeen kaupalla mukaan senioreille tarkoitettuun lavikseen. Ryhmäliikunta on aina aiheuttanut mulle inhon ja pelon sekaista tunnetta, mutta lupasin lähteä kokeilemaan. Jumppasalissa olin jo vakuuttunut siitä, että tämä ei ole mun juttu, ja hävetti niin etten kehdannut katsoa sivuilleni. Ongelma ryhmäliikuntojen kanssa on itselläni lähinnä ollut aina se, että jalat ja kädet ei tahdo toimia samaan aikaan, ja liian monimutkaisissa koreografioissa näytän norsulta posliinikaupassa. Pyörin kuin väkkyrä, ja mitä todennäköisemmin myös aina väärään suuntaan.
Selvisin tunnista, takarivissä hikoilin enemmän jännityksestä kuin liikunnasta. Olin selvinnyt, ja siitä ylpeä. Kävinkin laviksessa vielä muutaman kerran, mutta totesin lopulta, että tanssi iskelmien tahtiin ei välttämättä ole mun juttu. Sisko kehotti tulemaan maanantaiseen keppijumppaan. Kohderymänä tutut eläkeläiset. Menin, ja jäin koukkuun. Sopivan helppoa, mutta kuitenkin sen verran haastavaa, että into tulla uudelleen motivoi jatkamaan. Siitä alkoi mun ura ryhmäliikkujana.
Salitreenissä alettiin treenaamaan yhdessä siskon kanssa keväällä 2018. Tarkoituksena oli saada selkää kiinteämmäksi, samoin kasvattaa sitä kuuluisaa habaa. Otettiin ennen kuvat, ja ryhdyttiin hommiin. Treenattiin noin joka toinen päivä viikolla, sain siskosta paljon itseluottamusta salin puolelle ja liikkeiden toteuttamiseen. Tiistaisin salilla kävivät treenaamassa myös seniorit. Olin huomannut, että uskalsin jälleen puhua ihmisten kanssa, olla avoimempi ja sosiaalisempi. Aloin tulemaan tiistaisin salille tuohon senioritunnin aikaan, ja autoin siskoa opastamisessa. Nautin tästä. Ymmärsin, että tulevaisuuden työ, oli se sitten mikä tahansa, on ehdottomasti ihmisten parissa, ei toimistossa istuen. Kuinka erilaista oli tehdä töitä asiakkaiden kanssa, jotka tulivat yritykseen omasta tahdosta ja nauttivat siitä, mitä tekivät!
Pääsiäisen aikaan treenasin jo melko kovaa. Vapaapainoalue oli tullut tutuksi, ja laitteet jääneet sivummalle. Sain treenistä älyttömästi energiaa, ja aloin huomata kehoni muutokset. Missään vaiheessa ei tarkoitukseni ollut laihduttaa, mutta vaatteet alkoivat olla suuria, ja kuulinkin kommentteja siitä, että olen pienentynyt. Tietysti koin nämä kommentit mieltä ylentäviksi, mutta tärkeintä oli treenin aikaansaama sisäinen hyvä olo. Se sai kerta toisensa jälkeen tarttumaan käsipainoihin ja kiinnittämään taljan nilkkaremmin paikalleen.
Kesällä oltiin ystäväni kanssa yhdessä salilla, ja hän otti musta kuvan, kun treenasin olkapäitä käsipainoilla. Kuvan saatuani muistin meidän maaliskuussa ottamat ennen- kuvat, ja liitin nämä kaksi kuvaa vierekkäin. En ollut uskoa silmiäni. Muutos oli valtava. Ja kaikki se, vaikka en edes ollut yrittänyt mitään, en asettanut tavoitteita, en harjoitellut mitenkään ohjelmoidusti. Tuo kuva oli jonkinlainen käännekohta.
Olin pyöritellyt keväällä mielessäni kosmetologin opintoja. Ammatti, josta olin haaveillut useita vuosia. Lähdin selvittelemään asioita, mutta ajankohta oli huono, en saanut oppisopimuspaikkaa, ja seuraava alkava koulutus oli täynnä. En ollut tästä lannistunut, vaan uskoin vahvasti siihen, että niin tapahtuu kuin on tarkoitettu, ja että tämä ei nyt ollut mun juttu tässä kohtaa.
Sitten sain ajatuksen PT- opinnoista. Aluksi mietin asiaa juuri sellaisena saavuttamattomana haaveena, elämäntapamuutoksena, joista olin aina lukenut lehdistä ja kadehtinut ihmisiä, jotka tähän ryhtyivät.
Yhtenä helteisenä heinäkuun aamuna istuin meidän parvekkeella, ja sydän hakaten kirjoitin googlen hakuun "personal trainer koulutus". Sain eteeni vaihtoehtoja, ja avasin linkin Eerikkilän urheiluopiston sivuille. Pelkkä koulun sivuilla käyminen aiheutti suurta pelkoa, mieleen muistui liikaa lukion jälkeinen aika, kun koin vahvoja takaumia ylä-asteaikaisesta koulukiusaamisesta, enkä näiden vuoksi pystynyt jatkokouluttautumaan.
Selasin sivuja, ja päädyin liikunnan ammattitutkinnosta kertovaan koulutukseen. Luin tekstiä, ja mitä enemmän luin, sitä enemmän tunsin mun sisällä sellaista paloa, mitä en ole ennen tuntenut. Tuonne mä haluan, tuo on mun juttu! Se tunne oli mieletön!
Tätä seurasi rahoituskysymys, kuntoutustuen haku (ja saaminen!), kouluun pyrkiminen ja sinne pääsy. Tajusin, että juuri nyt, tällä hetkellä olen siinä käänteentekevässä kohdassa omassa elämässäni, jossa voin itse määrittää tulevaisuuden suunnan. Se iski tajuntaan lujaa, ja sai suuret pyörät liikkeelle. Ymmärsin, että mun ei enää tarvitse, vaan mä saan. Niin moni muukin asia tuntui vihdoin selkeältä. Näiden oivalluksien jälkeen onkin tapahtunut totaalinen suunnan muutos. Hetkeäkään en ole katunut. Yritän muistuttaa itseäni joka päivä siitä, kuinka onnellinen olen, että saan tehdä tätä. Saan tehdä itselleni tulevaisuutta, josta ennen luin vain kirjoista ja katsoin elokuvista."
Tuon tekstin kirjoittamisesta tulee siis kuluneeksi puolitoista vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut vielä paljon. Valmistuin Eerikkilästä 2019 syksyllä, ja jo saman vuoden kesällä olin saanut tiedon, että tulin valituksi Kuntokeskus Liikun riveihin vastuuvalmentajaksi uuteen Hämeenlinnaan avattavaan keskukseen. Perustin yrityksen ja yhtäkkiä huomasin olevani tällä alalla ihan täysipäiväisesti. Sattuipa vielä niin, että sain myös paikan sisäpyöräilyohjaajana toiselta kuntosalilta. Minä, joka olin inhonnut ryhmäliikuntaa, olinkin yhtäkkiä pitämässä moista. Ensimmäinen tunti, sekä sitä edeltävä näytetunti olivat varmasti tuohonastisen liikunta- urani kovimmat paikat, niistä kerron tuonnempana, kun käyn läpi sitä, miten epämukavuusalueelle astumisesta tuli itselleni kouluvuoden aikana lähes jokapäiväistä, ja miten voitin itseni näissä tilanteissa.
Itse olin entisessä elämässäni lukenut monta tarinaa siitä, miten ihmiset käänsivät kokonaan uuden sivun elämässään. Ihailin noita tarinoita ja niiden ihmisiä, mutta en uskaltanut suurimmissa haaveissanikaan miettiä, että itse tekisin joskus niin. Suuret muutokset pelottavat, ja se hetki, kun uskalsin lopultakin päästää irti kaikesta, vanhoista haitallisista toimintamalleista, menneisyyden painosta, turvallisesta elämästä jossa pystyin itse kontrolloimaan kaikkea, tuolla irtipäästämisen hetkellä oivalsin, että voin todellakin saavuttaa kaiken.
Oma elämäntapamuutokseni ei siis ole pelkästään liikunnan saralla, vaan enemmän kokonaisvaltainen. Olen oivaltanut, kuinka ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja moni asia vaikuttaa ristiin toisen asian kanssa. Sen vuoksi haluankin valmentajana, sekä omassa harjoittelussani kuunnella kehoa ja mieltä, opetella niiden vuoropuhelua.
Tämä tarina on tosi. Toivottavasti sait siitä itsellesi jotakin, vaikkapa sen kannustimen oman elämäntapamuutoksen ensiaskeleille.